Norjan teillä

On uusi aamu ja uusi  reissupäivä. Teemme aamupalaksi makkaraa ja pakkaamme tavarat. En ole aamusta kovin hehkeällä päällä, sillä edellispäivän hyttysten puremat ovat alkaneet kutisemaan ikävästi. Mieli kuitenkin alkaa kirkastumaan, kun tajuan, että tänään jatketaan matkaa Norjan puolelle. Ennen Norjaa pitää kuitenkin käydä Nuorgamissa katsomassa kiviä, jotka Suomen pohjoisimpaan pisteeseen on kasattu. Kirjoitamme nimet vieraskirjaan (terkkuja Keuruulta!) ja jatkamme matkaa.

Norjan puolella podcastien kuuntelu vähenee huomattavasti alkumatkaan verrattuna. Ihailemme ohi viliseviä maisemia ja juttelemme niitä näitä. Kuljemme vähitellen kohti Nordkappia. Autossa on sopivan viileää, kun aurinko on välillä pilven takana ja yöllä on satanut vettä. Tämmöisellä retroautolla ilman ilmastointia reissatessa reissukohteena pohjois Norja on loistava. Aurinko paistaa kellonympäri, mutta autossa ei tule tukalan kuuma.

Ruokatauolle pysähdymme järven rantaan. Tie on kuoppainen ja Jere ohjaa autoa keskittyneesti pahimpien maasta törröttävien kivenmorkuloiden ohi. Paikalla on toinenkin seurue ja vanha auto, josta on renkaat revitty irti. En edes heti tajua, ettei autolla luultavasti ole enää omistajaa. Vitsailemme, että noin Manulle (automme nimi) käy, jos se hajoaa jonnekin Norjan tienposkeen.

Kipitämme ruokatarvikkeiden kanssa autolta alas järvenrantaan. Ilmassa on pienesti sadetta ja hyttysiä. Järvi on pieni ja soma. Jere kokoaa trangian kasaan ja alkaa lämmittää ruokaa. Minä otan kameran käteen ja napsin kuvia kukista. Paikalla on ikäväkseni myös muita napsijoita. Isot paarmat nimittäin tulevat ikävästi iholle.

‘’Ai!’’ Jere huudahtaa. Paarma on purrut häntä jalasta. Huiskin yhä jännittyneempänä paarmoja pois luotani, kun yritän ottaa lähikuvaa pienestä kasvista.
‘’Ootko sä valmis? Täällä olis ruokaa’’, Jere huikkaa. Könyän ylös pusikosta ja kipitän miehen luo. Jere ojentaa minulle höyryävän kupin sieniä, kanaa ja kermaa. Todella hyvää. Sade alkaa vähitellen ripottelemaan, joten nautimme ruuan rivakasti loppuun. Jere tiskaa pikaisesti astiat ja lähdemme takaisin autolle. On aika jatkaa matkaa.

Emme kerkeä ajamaan kuin muutaman kilometrin, kun kummallakin iskee vessahätä. Selaan tuskaisena Park4Night sovellusta. Vaikka meillä takakontissa seilaa wc pönttö, käyttäisin mieluummin ihan kunnon huussia.
‘’Tässä ois viiden kilsan päässä vessa’’, sanon.
‘’Kyllä  me sinne asti pärjätään’’ Jere vastaa. Kiemurtelen paikallani. Odotus on pitkä. Taukopaikalle päästyämme revin hätäisesti mukaan vessapaperia ja käsidesiä. Nyt ei ole aikaa vetkutella.

‘’Mä meen vielä kattomaan tota putousta’’, sanon Jerelle, joka helpottavan hetkeni jälkeen on menossa kohti huussia. Nappaan kameran takapenkiltä mukaan. Korvissani kohisee putoavan veden ääni, kun kipuan märkien juurien peittämää polun tapaista alas. Minulla on jalassa maailman parhaat kengät, varvasläpsyt. Liukkailla juurilla ei mikään kovin kummoinen pito. Toinen käsi kamerassa kiinni toivon, etten kaadu. Pääsen kuin pääsenkin ehjänä veden äärelle.

Tuijotan pitkän aikaa veteen. Näin kovassa pauhinassa yhtään minkään ajatuksen kokoaminen on vaikeaa ja se tässä on parasta. Kun pää tuntuu liian levottomalta, tuntuu mukavalta istua hiljaa pauhaavan veden ääressä. Olla hiljaa ja kuunnella luontoa. Hätkähdän, kun kuulen Jeren huhuilun. Hän on tullut etsimään minua. Nappaan pari kuvaa vedestä.
‘’Katso, ihan ku vedenpaisumuksesta’’, esittelen viereeni tulleelle Jerelle.
‘’Tuossa on se oksa, johon kyyhkynen meni’’ osoitan. Tuo oksa, joka kiven ja veden keskellä nousee kuvassani esiin jää pitkäksi aikaa mieleeni. Palaan useamman kerran pohtimaan elämää ja sitä, miten uusi elämä syntyy.

‘’Mitä sä mietit’’ Jere kysyy. Olemme jatkaneet vesiputoukselta matkaa.
‘’En mitään erikoista’’, vastaan. Se on totta, en ole miettinyt mitään kummoista, ainoastaan nauttinut auringosta ja maisemista. Näistä ei voi saada kyllikseen. Välillä näkyy vuoria, toisinaan jokin pieni maatila ja lampaita tien posket täynnä. Norjan puolella porot ovat vastaan ajavien autojen lisäksi tuttu näky. Bongaan ulos katsellessani nähtävyydestä kertovan kyltin. Silfar Canyon.
‘’Mikähän kanjoni tuolla on?’’ pohdin.
‘’Kannattaakohan mennä?’’ Jere sanoo empivästi. Jaloittelutauko tekee kuitenkin hyvää, joten kaarramme tien vieressä olevaan parkkiin.

Vaellamme eli todellisten vaeltajien mielestä kuljemme lyhyen matkan metsässä turkoosin veden äärelle. Silfar Canyon on näkemisen arvoinen. Sen vesi on turkoosia ja kirkasta. Vesi kohisee ja katselen kaiholla alas. Vesi elementtinä on minusta ihana ja erityisesti kaikki turkoosin sävyiset rantakuvat saavat sukat pyörimään jaloissa. Verbaalisesti on välillä vaikeaa kertoa, miten jokin luonnon kohde on saanut niin niin niin. Niin sellaisen olon että menkää ja kokekaa itse. Niinpä niin. 

Tekisi mieli uida kanjonissa. Jere tavaa Norjankielistä infokylttiä, johon on kiinnitetty pelastusrengas. Arvelen, että kyltissä on ohjeet hätätilanteita varten ja uiminen kielletty. Yllätynkin, kun Jere tulkintansa päätteeksi sanoo, että kyllä siellä uida saa. Hyppiminen oli ilmeisesti kielletty pohjassa odottavien kivien vuoksi ja kauas ei saanut uida, ettei virta vie mukanaan. Harkitsen hetken uintia, mutta totean, että en jaksa hakea uimapukua ja yrittää kuivattaa sitä pienessä autossa. Sitäpaitsi, ei oikein houkuta uida edellisen retkeilijän eväiden seassa. Rannalla lepää nuudelit.

Autolle palattuamme Jere ryhtyy juttelemaan kolmelle suomalaiselle moottoripyörillä kulkevalle papalle. Yhdellä on mennyt rengas pahasti puhki ja ukkoseni toimi siinä tulkkina norjalaiselle rengas paikka myyjälle. Ei me siinä oikein voida papoille olla avuksi, mutta jäävät mieleen, kun eivät oikein englantia puhuneet ja silti olivat lähteneet seikkailemaan. Seikkailu ei koskaan vaadi kielen osaamista vaan rohkeutta. Toivottavasti papat selviävät tilanteesta.

Etsin kartasta uuden Reman josta voisimme taas etsiä BBQ kastiketta. BBQ kastikkeen lisäksi voisimme ostaa jotain iltapalalle sopivaa ja uusia herkkuja testiin. Olen jo valinnut Reman läheltä Lakslevista yöpaikan meren rannalta. Paikassa on tiedossa huussi ja Park4Night mukaan parkkiin mahtuu useampi auto. Olemme todenneet häämatkasta oppineena, että matkailijoilla on kumma tapa valita yöpaikka aikaisin. Meillä menee ajamiseen paljon aikaa ja saamme yleensä jonkin pienen kolon tai joudumme käymään muutamassa eri parkissa, jotta tilaa löytyy meillekin. Toisinaan olemme yöpaikkaan saapuneet vasta yömyöhään, kun vuorokausi on vaihtunut ja tiet hiljaisia.

Reman löytäminen onkin vähän vaikeampaa mitä kuvittelemme. Kyse ei ole kovin isosta liikkeestä ja ajelemme ympäri pientä kaupunkia tai kylää ja ihmettelemme, mistä parkkipaikalle oikein ajetaan. Muutaman kerran huti ajettuamme pääsemme perille. Ei kyllä mennyt ihan sääntöjen mukaan, kun tieltä parkkipaikalle kääntyessämme tajuamme ajaneemme jonkinlaista kävelytietä, joka on autoilta kielletty. Ei siis enää sitä reittiä takaisin.

Remasta mukaan tarttuu 10 tölkkiä Urgea (jos mä voisin tehdä yhteistyötä jonkun yrityksen kanssa, niin Urge olis kova juttu). Tämä häämatkan löytö, vihreässä tölkissä oleva limsa on mountain dewin makumaailmassa aidolla sokerilla makeutuettuna. Täydennämme raakamakkara varastoa ja Jere ottaa aamupalaksi itselleen riisivanukkaita. Minä valitsen testiin sipsipussin.

Seikkailemme valitsemalleni parkkipaikalle. Kuten arvelimme, paikalla on jo autoja. Tilaa on kuitenkin vielä kivasti autollemme, joten valitsemme mahdollisimman tasaisen kohdan.
‘’Pitäskö ensin tehä sänky valmiiks ja sitte iltapalaa?’’ Jere kysyy.
‘’Joo, mä käyn kuitenkin ottamassa ihan ensin muutaman kuvan’’, vastaan. Kamera on reissun aikana kasvanut käteeni kiinni, ja hyvien maisemien tullessa olen räpsinyt kuvia. Kun pakolliset kuvat on saatu ja sänky laitettu valmiiksi, avaan sipsipussin rantahietikolla. Jere naksauttaa trangian päälle ja latoo raakamakkaroita kuumalle pannulle. Sihautan Urgen auki ja katselen merelle. Se on jäämeri, jonka takana ei ole mitään.

Rasvaisen iltapalan jälkeen siivoamme tavarat pois. Jere kapuaa autoon pelaamaan puhelimella. Minä kaivan kirjallisuutta esiin ja etsin rannalta mahdollisimman mukavan kiven, jonka päälle istahtaa. Jaksan varmaan parisenkymmentä minuuttia lukea, kunnes luovutan. Kankut ovat niin kipeänä, että on kömmittävä autoon kirjaa jatkamaan. Päivä on ollut onnistunut.

Nuorgam-Silfar Canyon-Lakselv: 237km

Tämä on neljäs osa postaussarjaa, jossa reissataan Nuorgamin ja Nordkapin alueilla. Edellisen osan löydät täältä.