Skaidi järvi

Avaan silmäni auringon lämmittämästä autosta. Illalla nukkumaan käydessä alkoi sataa vettä, joten emme voineet pitää ikkunaa tuuletusta varten auki. Avaan auton ovea ja kurkistan ulos. Viileä ilma saa jotakin aivotoimintaa aikaan ja tajuan, kuinka paksu ilma autossa onkaan. Ihailen maisemaa, joka keski suomessa ei ole normaali. Olemme parkissa puolessa välissä tunturia. Alhaalla kaukana näkyy pieniä talojen kattoja. Vasemmalla on korkea poroaita ja kauempaa kuuluu poron jalkojen kopina. Taivaalla pyörii pilviä, joiden raosta aurinko lämmittää. Taitaapa siellä jossain järven pintakin kiiltää.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että mahdollisuuteni herätä tällaiseen maisemaan on täysin mieheni ansiota. Minä olisin kaukana Tanskan hulinassa Legolandissa, jos päätäntävalta olisi täysin minun. Jere kuitenkin halusi pohjoiseen ja osasi perustella sen minulle paremmin, kuin minä legolandin. En kadu pohjoiseen lähtöä sillä joko ihmisiä ei täällä ole tai osaan sulkea oikealla hetkellä silmäni. Ihmisistä puheenollen, ohi ajavat autot aiheuttavat meille pienen meluhaitan. Jotta porot eivät karkaa ja ihmiset voivat ongelmitta ajaa tunturiin, on autotiehen tehty jollakin kummallisilla rullilla pätkä tietä. Sen verran kaukana toisistaan olevat rullat ovat, että saattaisi poron nilkka taittua.

Aamupalaksi valmistamme raakamakkaroista hotdogeja. Näistä makkaroista olemme puhuneet Jeren kanssa pitkään. Trangialla lämmitetyn sämpylän väliin laitetaan paistettu makkara ja ketsuppia. Juomana on ajopäivän rippeet kivennäisvedestä ja vettä. Huokailemme kumpikin onnellisina aamiaisen jälkeen.
‘’Mitä me tänään tehdään?’’ kysyn Jereltä.
‘’Mennään ulkoilemaan. Tuolla on semmonen retkeilyreitti.’’ kerron. Parkkipaikalta lähtee noin 5 kilometrin mittainen ulkoilureitti Skaidajärvelle.
‘’Tehään ruoka valmiiksi ja lähetään sitte.’’ Jere sanoo. Kokkaamme siis aamiaisen jälkeen valmiiksi kanakastiketta ja pastaa. Ehkä turha tehdä ruoka valmiiksi jääkaappiin ja lämmittää myöhemmin uudelleen, mutta ajatus valmiista ruuasta jääkapissa on miellyttävä. 

Siistimme jäljet, keräämme tiskit mukaan ja nappaamme tiskivadin mukaan retkelle. Tarkoituksenamme on tiskata astiat järven rannalla, jotta juomavettä ei tarvitse kuluttaa tiskaamiseen. Kameralaukku olalla ja tiskivati kainalossa emme näytä kovin perinteiseltä retkeilijä pariskunnalta lähtiessämme tarpomaan kohti Skaidi järveä.

Ensimmäiset pari kilometriä menee kivasti, nappailen valokuvia ja nautin hiljaisesta luonnosta. Infotaululla oli kerrottu, että alkuun saattaa olla hiukan vetistä ja niihin kohtiin olikin laitettu pitkospuita, ettei vedessä tarvitse kahlata. Järven ympärillä varmaankin kilometrin säteellä oli maa muuttunut suo-muta-maa lälliksi. Alkuun yritettiin pysytellä kuivana, kunnes luovutamme kumpikin. Maa on niin pitkälle, kuin silmä kantaa aivan vetinen. Kintut täynnä kuravettä pääsemme lopulta järvelle.

Tiskaamme alkuun astiat. Järvellä ei ole kovin matalaa rantaa, josta vettä saisi helposti otettua. Kurottelusta huolimatta emme onneksi humpsahda järveen. Kun tiskit on tiskattu, alkaa pieni sade, jota pakenemme kotaan. Kaivan repusta mandariineja ja vettä. Jos olisi tajunnut, olisi voinut tulla kodalle tekemään ruokaa. Ehkä kuitenkin mukavampi jatkaa matkaa, kun kylmä vesi kengissä alkaa jäädyttämään varpaat. Ennen paluumatkalle lähtemistä täytämme vesipullon järvivedellä suihkua varten.

Paluumatkalla kohtamme poron, joka liittyy hetkeksi seuraamme. Poro tajuaa kuitenkin nopeasti, että nämä tyypit on semmoista porukkaa, jotka ei luonnossa kulkemista osaa. Niimpä sanomme porolle heipat ja jatkamme matkaa kaksin. Seuraava kohtaamisemme on suomalainen pariskunta, joka on parkkeerannut matkailuautonsa näköalapaikalle.

‘’Onko se hyvä reitti?’’ autosta ulos tullut keski-ikäinen mies kysyy.
‘’Ihan kiva, mutta järven ympäriltä tosi vetinen. Noilla ei kannata lähteä’’, sanon ja viittaan miehen kenkiin. Hänellä on croksit jalassa. Ajattelen, että kohtaaminen on tällä kuitattu, mutta mies alkaakin kysellä lisää järven kalastusmahdollisuuksista. Jere tarttuu syöttiin ja ryhtyy kertomaan tarinaa siitä, millä olemme reissussa. Mies nyökkäilee ja antaa vierailu vinkkejä Norjan puolelle. Minä seison hiljaa mieheni vieressä pohtien, missä välissä meidän roolit on vaihtuneet. Yleensä minä puhun ja ukko on hiljaa. Lopulta toivotamme päivänjatkot ja jatkamme matkaa.

Olemme taivaltaneet useamman tunnin. Tai ainakin se tuntuu siltä. Todellisuudessa aikaa on mennyt ehkä juuri ja juuri 45 minuuttia. Astun uuteen lätäkköön, eikä se enää tunnu missään. Lenkkarit lotisevat veden painosta ja selkä on hikisen nihkeä. Lonkat tuntuvat irtoavan paikoiltaan. Aivan kuin en olisi koskaan kävelyllä käynyt, kun näin paljon sattuu. Olen lakannut keskustelemasta, ainoa tavoitteeni on päätyä autolle, enkä oikeastaan ole täysin varma viekö valitsemani kinttupolku autolle. Hyttyset syövät jatkuvasti, mutta siihen olen jo turtunut. Menevät vain ikävästi silmiin, mokomat verenimijät.

‘’Ootko sä varma että tää on oikee reitti?’’ Jere kysyy. Vilkaisen puhelinta, jossa näkyy piste osoittamaan valitsemaamme puskaparkkia.
‘’Tuolla on auto, ja me ollaan tässä’’, osoitan puhelinta. Yritän säästellä akkua, palkki ei enää kovin suuri ole. Karttasovellus syö virtaa ihan mukavaa tahtia.
‘’Kyllä meidän pitäs olla oikeella reitillä, vaikka näitä merkkitikkuja ei hetkeen oo näkyny’’ jatkan. Katselemme vaitonaisina maisemaa. Edessä on mutaisia lätäkköjä, juurakkoa ja kiviä. Jossakin takanamme on merkkitikku oikeasta polusta. Aurinko lämmittää niskaa, kun jatkamme matkaa pieneen alamäkeen. Ulkoilureitti ei ollut ihan sitä, mitä infotaululla luvattiin. Vai muka kuiva ja helppokulkuinen, pyh pah.

Lopulta vasemmalla pusikkojen takana pilkahtaa auton kulma. Olemme viimein löytäneet parkkipaikalle. Ruokailumme aikana tullut vierailija on lähtenyt parkista ja olemme taas ainoat paikalla. Päätämme siis kokeilla suihkuteltan kapasiteettia. Toinen pitää telttaa paikallaan, ettei tuuli vie mukanaan, kun toinen ruiskuttelee hiet pois. Jos paikalla olisi ollut muita, en tiedä olisinko kehdannut näin toimia. Suihkun jälkeen olo on ihanan freesi. 

Illaksi lämmitämme aikaisemmin valmistettua ruokaa. Pitkän ulkoilun päätteeksi kanakastike ja pasta ovat gurmee tason makuista. Koska paikalla ei ole muita, päätämme yöpyä myös seuraavan yön parkkipaikalla. Onhan se kiva majoittua huusin lähettyvillä.

Tämä on kolmas osa postaussarjaa, jossa reissataan Nuorgamin ja Nordkapin alueilla. Edellisen osan löydät täältä.