Nordkapin valloittajat

Viides päivä reissussa valkenee aurinkoisena. Pienen aamurukouksen jälkeen nousemme ylös. Keitämme trangialla aamupalaksi kananmunia, mutta kesken keittelyn huomaamme, että kaasu loppui. Onneksemme oltiin pakattu sinolia mukaan, niin ei tarvitse ihan liian pehmeitä kananmunia syödä aamupalaksi. 

Aamupalan jälkeen koitti tutuksi muodostunut auton pakkaus. Tässä vaiheessa reissua tavaroille oli muodostunut jo omat paikat, joten auton pakkaaminen ei kovin kauaa vie aikaa. Taivaalle alkaa kertymään dramaattisen näköisiä harmaita pilviä, joka vauhdittaa pakkaamista mukavasti. Auton startatessa tippuvat ensimmäiset pisarat tuulilasiin. Aivan täydellinen ajoitus.

‘’Onks meillä särkylääkkeitä mukana?’’ Jere kysyy hiukan irvistäen. Pengon hanskalokeroa, jonne on tungettu kaikennäköistä tarpeellista, kuten cd levyjä, aterimia, auton papereita ja burana purkki.
‘’Tässä on, kuinka paljon laitetaan’’, helistän purkkia kuin jotain marakassia.
‘’Niin paljon kun saa’’, mies vastaa. Irvistäen hän vaihtaa vaihteen pienemmälle. Pengon takapenkiltä juomapullon, jotta ukko saa särkylääkkeen nieltyä.
‘’Pystytkö sä nyt ajamaan?’’ kysyn. Jere oli aamulla valitellut oikeaa kättään, ettei saanut nostettua sitä ylös lähes lainkaan, niin kipeä se oli.
‘’Katotaan’’, Jere vastaa. Jatkamme matkaa tutulla tyylillä. Jos jokin menee pieleen, niin mietitään sitä sitten.

Vessallista taukopaikkaa etsiessäni silmiini osuu Sjosamisk Tun As. Paikalla luvataan olevan kulttuuria ja wc, joten kaarramme alueen parkkipaikalle. Kipitän pienen kahvilan sisään ja kysyn, onko mahdollista käyttää vessaa. Luultavasti kesätöissä oleva nuori norjalaispoika ohjeistaa minulle tien vessaan. Vessa kokemus on yksi parhaista, mitä olen koskaan tavannut. Ulos on pieni ikkuna, josta näkee keltaisia ja valkoisia kukkia ja taaempana nousee jylhä vuori. Lisäksi paikalla on peili, jonka kautta totean ottaneeni kevyen rusketuksen matkan aikana. Ja mikä parasta! Saan pestä kädet juoksevalla vedellä!

Päätän hyödyntää pysähdystämme hiukan pidemmin, joten nappaan kameran autosta ja tutustun kahvilan kyljessä oleviin vanhoihin saamelaisten ‘’mökkikoloihin’’. En oikein tiedä miksi näitä kutsutaan, mutta asumukset on rakennettu osittan maan sisään. Minusta mökit ovat oikein suloisia, hiukan satujen olentojen kotikoloja. Samaan aikaan ukko nauttii autossa edellisillan sipispussin rippeistä. Työnjako toimii.

Mitä lähemmäs Nordkappia ajamme, sen enemmän tunneleita tulee eteemme. Nordkappiin ajaessa matkan varrella on useampi tunneli, joista ehdottomasti kuumottavin on n. 9% laskulla ja nousulla, joka kulkee meren ali. Olemme jo yhden tunnelin kulkeneet hitaasti saattoauton perässä, kun tunnelista avoinna oli ainoastaan toinen kaista. Ei siinä muuta, kuin toivoa, että auto jaksaa nousta koko matkan ylös pohjalta, kun lähdemme laskemaan jyrkkää mäkeä alas. Laskea tämä auto kyllä kykenee. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että automme kierrosmittari toimii ainoastaan satunnaisesti, pääosin mittarilukema on aivan tapissa. Kuulostelemme moottorin kierroksia ja Jere pumppaa jarrua.
‘’Näissä mäissä voi rikkoa helposti jarrun’’, Jere naurahtaa.
‘’Jos jarrua painaa koko ajan vähän, niin se palaa kiinni’’, hän jatkaa. Samalla hän päästää taas jarrun irti ja auton vauhti alkaa kiihtyä. Toivon todella, että meidän jarrut kestävät tämän koetuksen.

Meren pohjan alapuolella ollessamme tarkkailemme edellä kulkevia autoja. Heillä on vauhtia ihan kivasti, mutta kovin hitaalta se tuntuu. Jere vaihtaa vaihdetta ja lähdemme kipuamaan ylöspäin. Tuntuu kuin olisin laukaisuvalmiina olevan raketin sisällä, asento on niin makuupainoitteinen.

‘’Mitä nää nyt hidastelee?’’ Jere kysyy. Hän vaihtaa pienempään vaihteeseen. Alamme madella ja samalla saavuttamaan mäen jyrkimpiä kohtia. Ajamme lopulta ykkösvaihteella n. 10km/h. Tuijotan eteenpäin hiukan ahdistuneena. En ole itse mäkilähtöjen fani, mutta Jere taitaa asian. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vanha Nissani jaksaisi lähteä täydellä kuormalla näin jyrkästä mäestä liikkeelle nollasta. Edessä oleva auto laittaa vilkun vasempaan ja syy hitaalle vauhdillemme selviää. Edessämme ajaa kummallisella pienellä koppimopolla peltorit päässä mies tyynen oloisesti. Ohitamme miehen ja kaasutamme eteenpäin. Selvittiin ilman mäkilähtöä. Suorastaan huokaisen helpotuksesta.

Honningsvågissa uuden Reman tullessa vastaan pysähdytään täydentämään ruokavarastoja. Vaikka mukana kulkee jääkaappi, ei se mikään kovin suuri ole. Ja onhan kaupasta kiva hakea jotain uutta testattavaa tähän live luontodokumenttiin, kun ajelee kohti manner euroopan pohjoisinta paikkaa. Lisää riisivanukkaita miehelle ja minulle jäätelö.

Viimeiset 30 kilometriä Honningsvågista Nordkappiin ovat jännittävät. Tie kulkee yhä korkeammalle vuorille ja toisinaan on niin vinossa, että hirvittää. Korkeintaan pieni betoniaita, jos sekään estää ajajaa tippumasta jäämereen. Toisinaan tien reunassa ei ole yhtikäs mitään ja reunan takana ammottaa vuoren rinne kutsuvana. Sinne en totisesti halua päätyä. Toivon kovasti, että auton jokainen neljästä pyörästä pysyy asfaltissa kiinni, eikä nouse ilmaan. Se on onneksi turha huoli. Auto pysyy tukevasti tiellä.

Lopulta me ollaan perillä. Koko konkkaronkka, ukko, akka ja Manu&Jyri (automme koko nimi on NamuManu ja Jyri on maailmanmatkaaja lanttu). Ennen lähtöä oli ollut puhetta, että kannattaa paljon tankata autoa, kun niitä tankkaus mahdollisuuksia ei ihan joka mutkan takaa löydy. Ei me kaikilla pisteillä tankata jaksettu ja hyvin päästiin perille, eli todettakoon, ainakin Nissanin tankki riittää näille välimatkoille.

Mutta puhutaanpa nyt vähän Nordkapista. Kun auto on saatu parkkiin, pääsemme hetkeksi aikaa ihastelemaan maisemaa. Pakollinen selfie rautaisen maapallon kanssa ja maisemien katselua. On kieltämättä erikoista ajatella jäämerta katsellessa, että tuonne jos menee, ei sieltä mitään tule vastaan. Pelkkää sinistä merta ja taivasta. Ja sadepilviä. Niitäkin ilmaantuu seuraamme, joten joudumme pakenemaan auton sisätiloihin pohtimaan seuraavaa siirtoa.

Vaihtoehtoina on jäädä Nordkapin parkkipaikalle yöksi wc:n ja puhtaan veden äärelle tai lähteä jonnekin pusikkoon kuorsaamaan. Kannatan itse Nordkappia, koska olimmehan maksaneet sisäänpääsystä huimat 12€. Ukkokin myöntyy, joten pistämme olomme mukavasti. Avaan lakritsitoffeepussin ja syvennyn kesken jääneeseen kirjaani.

‘’Nyt on tehokas puolituntia aikaa’’ sanon Jerelle. Olemme tarkkailleet säätutkan avulla sadepilvien liikkumista Nordkapin päällä. Nyt olisi tehtävä ruokaa ja sänky valmiiksi tai muuten joudumme nukkumaan märässä autossa. Jere ottaa hoidettavakseen sängyn rakentamisen ja minulle jää kokkaaminen. Alan valmistaa ateriaa sienistä, sipulista, nuudeleista ja tonnikalasta wc pöntön päällä (edelleen käyttämätön!) auton vieressä. En jaksa kiinnittää muiden matkailijoiden katseisiin huomiota, vaikka sitä kokkaukseni saa osakseen. Automme on parkissa heti sisääntulon vieressä, joten jokainen, joka jonottaa vuoroaan luukulle, näkee kokkaus operation. Olen saanut ruuan valmiiksi autoon, kun sade alkaa uudelleen.

Illansuussa pääsemme toiselle jaloittelulle, kun kymmenen aikaan sade lakkaa hetkeksi. Käymme pienellä kävelyllä alueella ja pesemässä hampaat ennen nukkumaan menoa. Sateen alkaessa uudelleen olen nukahtanut Nordkapin tuuleen.

Tämä on viides osa postaussarjaa, jossa reissataan Nuorgamin ja Nordkapin alueilla. Edellisen osan löydät täältä.