Keuruulta Sodankylään

6.-7.7.2024

Istun täyteen ahdetun Nissan Almeran etupenkille lauantai-iltana lämpimänä heinäkuun päivänä. Virnistän miehelleni, joka istuu ratin taakse. Nyt on alkamassa kauan odotettu kesälomamme.
‘’Mikä fiilis?’’ Jere kysyy.
‘’No tää’’, sanon ja hymyilen leveästi. Tätä reissua varten on tehty koko kevät ylitöitä, rakennettu sänkyä ja ostettu kampetta. Vilkaisen takapenkille, joka pursuaa tavaraa. Tämä todella tapahtuu nyt.

Asettelen kannettavaa kaiutinta paikalleen. Auton omat stereot on kulutettu puhki, eikä niistä ole mitään iloa. Tiedän, että tarvitsemme jotain hyvää kuunneltavaa. Olemme olleet päivän töissä ja illan pakanneet autoa. Nyt pitäisi vielä ajaa 250km mummolle.

Kahden tunnin päästä alkaa väsymys painaa. Olen ollut pitkän aikaa ajatuksissani, mutta nyt alkaa mies vaatimaan seuraa.
‘’Puhu jotain. Muuten mä nukahdan’’ Jere sanoo. Haukottelemme molemmat.
‘’No jos tää auttaisi’’, vastaan väsyneesti. Vaihdan meneillään olevan podcastin musiikkiin, laitan äänet vähän liian kovalle ja laulan mukana. Väsyneenä liian kovalla musiikin kuuntelu pitää hereillä. Lopulta musiikikaan ei tunnu auttavan. Ääni on käheä laulamisesta ja matkaa on kuitenkin vielä melkein tunnin verran. Me todellakin taistelemme pysyäksemme hereillä.

Lopulta saavumme Jeren mummon luo. Vaihdamme pikaisesti kuulumisia, mutta olemme jokainen väsyneitä. Kömmimme siis sänkyyn. Tuntuu hyvältä vetää pitkän päivän päätteeksi peitto päälle ja sulkea silmät.

Aamulla herään auringon valoon, joka pilkistää verhojen välistä. Vedän unimaskin pois silmiltä ja nousen ylös. Tänään olisi lisää ajamista luvassa, todennäköisesti Norjaan asti. Pitäisi siis päästä lähtemään nopeasti, jotta jaksaa ajaa.

Ennen lähtöä syömme maittavan aamiaisen. Jeren mummo nostaa pöytään erilaisia leipiä, kalaa, salaattia ja juotavaa.
‘’Täällä on sitten tämä täytekakku vielä’’ Jeren mummo sanoo. Katson häntä yllättyneenä ja onnellisena. Parempaa aamupalaa ei edes hotellista saa. Missä muka tarjoillaan mansikkatäytekakkua aamupalaksi? Aamiaisen jälkeen keräämme eväitä mukaan. Pian automme katolle asennetusta kattoboksin jääkaapista löytyy kakkua, salaattia, hedelmiä ja leipää. Vesikanisterikin saadaan täyteen.

‘’Hyvää reissua. Ajakaa varovasti. Oli ihana nähdä teitä’’, mummo sanoo hyvästeiksi.
‘’Kiitos, että otit meidät yöksi. Ja kiitos eväistä, tämä oli aivan luksusta’’, vastaan ja halaamme. Vilkutan vielä ovenraosta, ennen kuin Jere painaa oven kiinni.

Pyhännän ABC:lla pysähdymme tankkaamaan ja ruokailemaan. Päätämme siirtää autoa vähän kauempaan parkkipaikan nurkkaan, kun autosta kuuluu hirveä rusahdus. Aivan kuin jotain olisi irronnut ja raahautunut jonkin aikaa mukanamme.
‘’Oliko ne nyt ne iskarit?’’ puuskahdan.
‘’Olis pitänyt vaihtaa ne. En jaksa jos tää tyssää tähänä. Norja jäiki Pyhännäksi’’ jatkan. Jere hyppää autosta tarkastelemaan aivan finaalissa olevia iskareitamme. Emme olleet saaneet korjaamolta aikaa niiden vaihtoon tarpeeksi ajoissa, joten otimme riskin ja lähdimme matkaan niillä mitä oli. Eli makaroonilla.
‘’Ei täällä oikeen näy mitään’’ Jere sanoo ikkunasta. Hiukan epävarmoina tilanteesta syömme ruokaa ja tutkimme asiaa lisää. Uudelleen liikkelle lähtiessä autosta ei kuulu mitään, ja auto toimii normaalisti. Taisimme selvitä säikähdyksellä.

Reissun toinen jätti pitkä ajopäivä menee aikalailla podcasteja ja musiikkia kuunnellen. Saavumme Ouluun, jossa syömme burgerit ranskalaisilla.
‘’Miten tätä on näin paljon? Ei mulla yleensä oo tämmönen taistelu saada tätä syötyä’’ huokaan Jerelle.
‘’Niimpä, mä oon ihan täynnä’’ mieheni sanoo ja tuijottaa minua lamaantuneena. Lautaselleni saattaa jäädä muutama ranskalainen, jotka eivät mahdu täyteen vatsaani. Nyt pitäisi vielä lähteä ajamaan, mielummin ottaisin ruokalevon.

Hetken puhaltelun jälkeen lähdemme jatkamaan matkaa. Jätämme ihmisiä ja autoja vilisevän Oulun taaksemme ja suuntaamme kohti Rovaniemeä. Rovaniemellä pitäisi tehdä ruokaostokset ja laadin puhelimeeni kauppalistaa. Sipuli, sieniä, pastaa, tonnikalaa ja juotavaa. Jotain aamupalaa, mitähän muuta? Vesisade ropisee auton tuulilasiin ja saamme muutamia väläytyksiä vastaantulijoilta. Aivankuin edellisenä iltana.
‘’Miks nää täälläkin väläyttelee?’’ Pohdin.
‘’Ehkä meillä on liikaa painoa takana ja valot häikäsee. Yritetään saada kaikki painava keskelle renkaiden väliin ja konttiin vaan jotain kevyttä’’ Jere sanoo.
‘’Joo, kaipa me tohon vielä jotain saadaan’’ sanon vilkaistessani taakse. Se vaatii hiukan järjestelyjä, jotta taustapeilistä näkisi muutakin kuin vaatekassin tai tyynynkulman.

Rovaniemellä teemme ostokset Prismassa. Kiertelemme pitkän aikaa vieraassa Prismassa ja yritämme selvittää, missä tonnikalat sijaitsevat. Meillä ei Keuruulla tällaisia isoja kauppoja ole ja jatkuvien makkarapakettiriven määrä varastaa huomioni. Vaeltelen erilaisten elintarvikkeiden perässä ja ehdottelen uusia asioita kauppalistalle. Kaakaota, leikkelettä, viiliä. Nutellaa!! Sitä on pakko saada.

Parkkipaikalla pakkaamme ostoksemme jääkaappiin. Alan olla jo puutunut autossa istumiseen. Tiesin, että ensimmäiset päivät olisivat ajamista, mutta lähemmäs kuuden ajotunnin jälkeen olisi mukava laittaa leiri pystyyn. Istuudun kuitenkin paikalleni. Jere ei ole minun antanut ajaa autoa, sillä kuorma päällä ajokokemus on erilainen. En valita, metsästän mieluusti yöpaikkoja, valitsen musiikkia ja bongailen aaseja. Porot ovat saaneet meiltä uuden lempinimen, toivottavasti eivät pahastu.

‘’Tässä olis viiden kilometrin päässä ihan kivan näköinen järven äärellä oleva paikka. Metsää vieressä’’ esittelen yhtä puskaparkki vaihtoehtoa Jerelle.
‘’Se on myös sopivasti matkan varrella, ei tartte kierrellä hirveesti’’, jatkan.
‘’Onks siinä vessaa.’’
‘’Ei, mut ei näissä muissakaan oo’’, vastaan. Meillä on mukana kontissa kemiallinen wc pönttö hätätilanteita varten. Mieluiten käyttäisimme kuitenkin julkisia vessoja ja huusseja.
‘’No mennään kattomaan se jos olis hyvä’’ Jere vastaa.
Käännymme puiden ympäröimälle tielle. Tietä ei ole asvaltoitu. Pian olemme päätepisteessä, mutta harmiksemme joku on kerennyt puskaan ennen meitä. Periaatteessa voisimme jakaa puskan, mutta haluaisimme olla rauhassa.

‘’Tässä olis vähän pidemmällä tämmönen pienempi puska, yhen auton mentävä.’’ näytän karttaa Jerelle.
‘’No mennään sinne. Jos siellä on porukkaa, niin tullaan tähän takasi.’’ Starttaamme auton ja suunnistamme kohti puskaa. Parkki on käytännössä järven toisella puolella. Ajamme sillan yli toiselle puolelle järveä ja analysoimme karttaa ja tähyilemme tietä. Kohta vasemmalle ja sitten vielä vasemmalle. Tie ei enää ole enää oikein tie, se on kuoppainen vesilätäköiden peittämä velli, joka kaartaa näkymättömiin.

‘’Tuo pitää kyllä käydä tarkistamassa, en halua että nuo kivet raapii pohjan irti’’, Jere sanoo ja osoittaa vedestä törröttäviä kiviä. Nousemme autosta tökkimään kepeillä lätäkköjä. Vaikuttaa siltä, ettei lätäkkö ole syvä ja pääsemme ajamaan parkkiin.

Auton sammuttua katselemme ulos. Auton tuulilasissa on useampi hyttynen, niitä oikein parveilee ympärillämme. Vilkaisemme toisiamme. Ei houkuta tulla hyttysten syömäksi. Olemme kuitenkin niin väsyneitä, että päätämme jäädä. Pikaisen palaverin jälkeen sängynrakennus suunnitelma on valmiina. Ryntäämme hyttysten sekaan. Hyttysiä, petivaatteita, matkakasseja ja vesitonikkaa viuhuu ilmassa, kun rakennamme sänkyä. Näin ensimmäisellä kerralla se on vähän sähellystä, mutta onnistumme saamaan auton yöpymismoodiin. Nyt meillä on Nissanissamme kahdelle sopiva sänky. Ja matkatavarat wc pönttöä lukuunottamatta mahtuvat autoon yön ajaksi.

Villisti tanssien syön viiliä ja huidon hyttysiä pois naamaltani. Proteiinia tähän iltapalaan en kaipaa. Hampaiden pesun jälkeen kapuamme autoon ja vedämme ovet kiinni. Kymmenen minuutin ajan tapamme hyttysiä, kunnes ininää ei kuulu. Ensimmäinen yö autossa jännittää vähän. Entä jos joku tulee tänne. Vie meidän wc pöntön. Tai koputtaa ikkunaan. Mitä jos.. pohdinta jää kesken, kun nukahdan.

Tämä on ensimmäinen osa postaussarjaa, jossa reissataan Nuorgamin ja Nordkapin alueilla.